perjantai 26. kesäkuuta 2015

Jotain samaa rauhaa

Sain eilen mieluisan kyydin töistä, kun Jupiter tuli lomailevan miehistön kanssa Helsinkiin. Hauskaa vaihtelua niin veneily- kuin työmatkamielessä. Tuntui aika mukavalta kävellä Lönkkaa Hietalahden rantaan ja nähdä oma vene odottamassa siellä laiturissa. Jupiter näytti jotenkin niin hauskalta; ystävälliseltä, lämpöiseltä ja symppikseltä urbaanin sykkeen pyörteissä, aggressiivisen näköisten isojen valkoisten vierellä, taustallaan telakan nosturit.

 
 

Keittelimme veneessä kahvit ja fiilistelimme kaupungin tunnelmaa tästä näkökulmasta. Pojat halusivat onkia. Ohikulkijoita hymyilytti. Poikia hymyilytti vielä enemmän, kun siiman päässä sätki saalista. Voi sitä kesälomaa ihan hyvin viettää Helsingin keskustassa kalastellenkin. Shoppailemaan ja ruuhkassa ryntäilemään ehti sitten joskus toiste.



Jotenkin tilanteen henkeen sopi, että kävelimme Hietaniemen kauppahalliin herkkuostoksille. Sielläkin vallitsi lumoavan kiireetön ja lämmin tunnelma, keskellä kaupungin iltapäiväruuhkaista kuhinaa. Ja kun astuimme hallin ovesta ulos, tapasimme kadulla Koffin hevoset. Sitä samaa edelleen: ympärillä kiiltäväkylkiset autot kiisivät pitkin mukulakivikatuja, mutta nämä kaksi isoa tupsujalkaa - taisivat olla Thor ja Ludvig - seisoivat rauhassa ja katselivat kaupungin vilinää ystävällisin silmin. Ihan kuin Jupiter, saman värisiäkin. Sinebrychoff kertoo nettisivuillaan hevosistaan:  Jykevät jyllantilaiset ovat ihanteellisia vetämään olutvaunuja. Tärkeitä luonteenpiirteitä ovat myös ystävällisyys sekä kyky tulla toimeen ihmisten ja muiden hevosten kanssa.


Aurinko kaivautui pilvien takaa esiin, kun myöhemmin käynnistimme Jupiterin moottorin ja käänsimme kokan kohti kotisatamaa. Siellä merellä pari isoa venettä ryskytti menemään kovalla kiireellä. Jupiterissa otettiin enemmän fiilistelyn kannalta. Mitä sitä turhaan kiirehtimään, merellä ja tässä veneessä ollaan aina perillä. Niinpä puksuttelimme kohti kaunista Suvisaaristoa rennolla otteella. Jäimme vielä Keilaniemen lasitornien edustalle hetkeksi kalaan. Samaa kontrastia nähtiin sielläkin. Toimistojättien teräksen ja lasinkiiltävien seinien vierellä Jupiterin ilta-auringossa hehkuva mahonki näytti kauniilta.

Tuli sellainen tunne, ettei meillä ole kiire. Siinähän me jo oltiin, perillä ja ihan rauhassa tosiaan.






maanantai 22. kesäkuuta 2015

Maailman laidalla

Meillä on lempisaari. Sinne ei ole hirvittävän pitkä matka, mutta se tuntuu sijaitsevan maailman laidalla. Tuo saari on myös Jupiterin lempipaikka, se on viihtynyt siellä jo ennen kuin tuli meidän perheeseemme.

Eilen vietimme satumaisen päivän saarella - maailman laidalla.

Jupiter tutussa, rakkaassa saaressa.



Saariston kesä kukkeimmillaan.

Kirkasta, raikasta, kylmää.

Vapautta äärettömään saakka.

Jäimme ihanan saaremme vangeiksi merisumun vuoksi. Kuten aina, nytkin sumu ilmestyi nopeasti ja peitti näkyvyyden. Oli vain saari, linnut, meri, me ja Jupiter. Matkustajalaivojen sumutorvet huusivat jossakin valkoisessa tyhjyydessä. Tuntui ihanalta ja vapauttavalta istua meren hiomalla sileällä rantakivikolla ja todeta, että tässä nyt ollaan, kunnes sumu meidät vapauttaa. Otin auringonlämpimillä kivillä suloiset päiväunet. Kun heräsin, näin rantavehnät, kalliot ja kirkkaana kimaltavan meren. Maailma oli palannut. Ja me palasimme maailmaan.


Fiilingeissä kelissä kuin kelissä

Keli = kulkuväylän säästä riippuva kulkukelpoisuus

Kesän ensimmäinen yö veneellä melkein koko perheen voimin. Toinen pikkukippareista oli vuorostaan reissussa, mutta nyt meitä aikuisia oli kaksi, mikä teki retkelle lähdöstä verrattain stressittömän jutun. Mukavaa.

Tuulinen ja vaihtelevaksi ennustettu sää sai meidät hakeutumaan yöksi tuttuun lähisaareen, minne myös ystäväperhe oli leiriytynyt. Saimme etukäteen laiturista koodia, että rantautuminen voi olla varsin haasteellinen operaatio - kaikki rantaan saapuvat veneet olivat hyörineet, pyörineet ja turanneet enemmän ja vähemmän. Navakka sivutuuli lisäsi toimenpiteen kulmakerrointa.

Minä olin ruorissa ja innokkaan noviisin itseluottamuksella totesin, että eiköhän me nyt ajeta vaan siihen ruutuun. Koska Kippari oli samaa mieltä, päätimme unohtaa turhat murheet ja koettaa ihan normityylillä.

Lähestyminen tuossa tuulessa jännitti. Isojen veneiden poijut olivat kadonneet kokonaan upoksiin ja veneissä oli jos jonkinmoisia extraköysivirityksiä , sen verran puhuri painoi. Luotimme kuitenkin Jupiteriin. Se on erinäisissä keleissä ja tilanteissa osoittautunut kaiken luottamuksen arvoiseksi.

Pakko myöntää, että laiturin lähestyessä kuitenkin myös Jupiterissa tunteet kuumenivat, kun kuskilla ja Kipparilla oli mielessään erilainen logiikka lähestymiseen. Rannasta viittoiltiin kolmennenlaisia ohjeita. Viereisissä isoissa veneissä seurattiin tilanteen kehittymistä silmä kovana. Mutta ei auta itku merellä. Eteenpäin vaan, mars! Keula viistosti vasten tuulta, poijuhaka kiinni... kaasua.... jarrua vähän... tarkkana ruorissa... kaasua.... ja jarrua.... seis. Köydet laituriin ja poijuliina kiinni.  Ja kas, ihme ja kumma: yhtäkkiä se oli tehty. Jupiter oli asettunut ekalla yrityksellä kauniisti laituriin.

Se aplodien ja onnittelujen määrä! Jännitys ja onnistuminen jännässä paikassa. Se oli mannaa noviisin sielulle. Kuuleman mukaan Jupiter oli päivän ensimmäinen ongelmitta laituriin tullut vene. Hieno kultainen Jupiter.

 
Siinä se nättinä ilta-auringossa nököttää isojen valkoisten välissä. 
Tuulikin onneksi näin iltaa kohden tyyntyi.

Seuraavalle päivälle oli luvassa katkeamatonta sadetta, joten nautimme ilta-auringosta viimeisiin sateisiin saakka. Pikku hiljaa sadetta enteilevät pilvet peittivät alkukesän kirkkaan yötaivaan. Värit olivat auringonlaskun aikaan upeat.


Sunnuntaiaamu aukeni sitten vähän eri näköisenä. Suomen suloinen suvi! Aurinkoisina aamuina on ihanaa avata keulaluukku ja nostaa varpaat kohti aurinkoa. Mutta nyt ikkuna ja taivas vuoteen yläpuolella näyttivät aika vetisen harmailta, eikä pihalle tehnyt yhtään mieli. Hrrrr... Onneksi sinne ei ollut mitään syytäkään kömpiä.


Sää on kuitenkin asennekysymys ja elämä on valintoja. Keittelimme tuoksuvat kahvit ja omena-kanelipuurot ja nautimme Cafe Jupiterin tunnelmallisesta sunnuntaiaamiaisesta rauhassa. Elämä ei ole hassumpaa, totesimme. Ei anneta sateen haitata.
Sisällä kuuma tuoksuva kahvi, ulkona koleanharmaa sade.
    
Meidän miehistölle maistuu aamulla omena-kaneli-pikapuuro. 
Se on veneoloissa ihanan vaivaton ja vähän tiskiä tuottava vaihtoehto.

Loppujen lopuksi kävi niin, että veneessä vallitsi sen verran lämpöinen ja suloinen tunnelma, että innostuimme viihtymään merellä lähes koko päivän. Kävimme katsomassa vähän uusia reittejä ja ihan vaan fiilistelimme raukean merellisen sunnuntaipäivän tunnelmissa. Jupiterissa on onneksi tapana pitää aktiivisimman veneilykauden aikana kohtuuhyviä ruokavarastoja, jos reissut tuppaavat joskus venymään. Syöminenhän nyt kuitenkin on yksi vene-elämän suurista iloista ja merellä on aina nälkä :)

Vaan yhtä siellä merellä kaipaan: olisipa meillä veneessä uuni! Mielessä on monta ihanaa ruokaa, jotka maistuisivat meripäivän iltoina veneen kannella. Yksi niistä on tuhti, mehevä ja rapea uunissa valmistettu nacho-kana-pannu. Mutta hyvältä se maistui kotonakin mahtavan meriviikonlopun kruunuksi.






maanantai 15. kesäkuuta 2015

Räpätessä roiskuu

Jupiter, tuo kultainen veneemme! Sen aikojen saatossa silkkiseksi patinoitunut ruori, pyylevä runko ja arvokas rauhallinen puksutus ovat alkaneet käydä tutuiksi. Ajaminen ei enää tunnu erikoisen jännittävältä, olen alkanut oppimaan, kuinka vene reagoi ja miten se kääntyy. Alkuun tuntui hurjalta kääntää venettä ahtaissa paikoissa, mutta nyt uskallan jo luottaa siihen, että kääntyy se. Kääntyy vaikka pennin päällä.

Edellisviikolla otimme tuntumaa aaltoihin ja roiskeisiin, kun kovassa tuulessa lähdimme harjoittelemaan naisistolla poijuun kiinnittymistä. Kippari oli mukana takakannella opettamassa, kuinka sen poijun kanssa toimitaankaan. Minä treenasin kuskin hommaa, kuten asiaan ja tapoihin kuuluu.

Tuulta oli reippaasti toistakymmentä metriä sekunnissa. Jupiter hyrräsi kuitenkin kuuliaisesti eteenpäin aallokossa, joka velloi ja iski vaahtopäinä vasten kasvoja. Valitsimme lähisaaren tutun laiturin harjoittelupaikaksi. Yleensä tuo laituri on täynnä veneitä, mutta tuossa tuulessa saimme aivan rauhassa harjoitella. Muita merenkulkijoita ei ollut lähimailla. Tuolla tuulella se ei olekaan ihme. Mutta laiturin luo ajettiin ja poijuun kiinnittäydyttiin. Tuntui hienolta huomata, että kuoppaisesta kelistä huolimatta vene meni sinne minne piti - pyysinpä eteen tai taakse. Ei kolhittu keulaa laituriin, ei lennelty aaltojen vietävänä.

 Parkkipaikalla oli kuoppaista, mutta poijuun päästiin ja vene pysyi hanskassa.

 Aallokko hyppi kasvoille ihan toden teolla.

Itseluottamus kasvoi tuosta harjoitusillasta niin, että seuraavana viikonloppuna uskaltauduimme nais-lapsi-miehistöllä yön yli reissuun. Ennen lähtöä jännitti, kun Kippari ei ollutkaan huolehtimassa teknisestä puolesta. Nyt piti osata ja muistaa alusta loppuun itse kaikki. Ruokien ja varusteiden lisäksi siis se varsinainen veneily navigoinnista veneen käyttöön sekä laiturissa yöpymiseen liittyvät asiat. Mutta niin sitä vaan pitää ajatella, että rapatessa roiskuu ja tekemällä oppii. Toimeen siis!

Viikonloppulomamme veneellä sujui hienosti ja ongelmitta. Ongelmaksi ei tietenkään lasketa yhtä kotilaiturilta mereen liivit päällä pudonnutta pikkuveneilijää "Mitä äijät, mikä buugi? Mä oon messis mitä ikin tapahtuuki..." Molskis! Mitenkä juuri kirjoitinkaan? Räpätessä roiskuu. No, meillä olikin juuri sopivasti rannassa sauna lämpimänä ja uimari saatiin saman tien lämmittelemään.  Eikä ongelma ole myöskään sade, joka muisti meitä lauantaina - säähän on vain pukeutumiskysymys. Vaikka sitten roiskuukin.

Hetkittäin sateisen lauantaipäivän ja pikkutunneille venyneen tunnelmallisen veneillan jälkeen oli ihanaa herätä raikkaan aurinkoiseen aamuun veneellä. Nostaa varpaat ulos keulaluukusta, häikäistyä kirkkaana kimaltavasta aallokosta ja siemailla kahvia merituulen tuoksussa.


Sunnuntaipäivä kului nautiskellen: lähisaareen ajellen, aurinkoisella veneen kannella hengaillen, lounastaen ja ihanan saaren luontoa tutkien. Männikössä tuoksui auringonpaiste. Silkinsileä auringossa lämmennyt hiekka tuntui kesälle. Lapset kahlailivat vielä kevätviileässä meressä. Kaikesta huokui lupaus: Kohta kesä on täällä.

Ja jos silloinkin räpätessä roiskuu, mitä pienistä. Kesä kuivaa, minkä kastelee.